Vuoden ensimmäinen kuukausi on puolivälissä, aika menee niin nopeasti! Ajan kulua taivastellessani tajusin, että minähän olen viettänyt alkuvuoden itselleni ehkä kaikkein mieluisimmalla tavalla: olen lukenut, kirjoittanut, opiskellut, ulkoillut ja liikkunut. Olen lukenut tietokirjoja, tieteellisiä julkaisuja, selfhelp-kirjallisuutta, proosaa, sanomalehtiä, aikakauslehtiä, runoja, laulujen sanoja, sarjakuvia: olen jopa viime aikoina antanut hieman periksi äänikirjoille, vaikka olenkin perinteisten kirjojen vankkumaton kannattaja.

Olen myös kirjoittanut paljon: tieteellistä tekstiä, oppimistehtäviä, blogitekstejä, koulutus- ja valmennusmateriaaleja ja omaa tajunnanvirtaa, välillä myös kauppalistoja (liian harvoin ja liian laiskasti, mikä näkyy esimerkiksi siinä, ettei meillä ollut viikkoon suolaa, ennen kuin lapsi osti sitä), whatsapp-viestejä (jotka edelleen meinaa unohtua, pahoittelut ystävät) ja sähköpostia. Somepostauksia olen sitä vastoin kirjoittanut erittäin vähän, mikä tietysti näkyy myös somefeedeissä (eikä ole lainkaan huono asia).

Uusi syntyy pysähtymisen tilasta käsin

Vaikka tämä ”kirjoitusvapaa” olikin suunniteltua, tajusin eilen, miten ihanaa se todella onkaan, kun saa keskittyä itselle mielekkääseen ja merkitykselliseen tekemiseen ja siitä nauttimiseen, kun saa uppoutua flow’n niin, että ei oikein malttaisi edes lopettaa. Ja miten avartavaa onkaan se tyhjyys, väljyys ja pysähtyneisyys, jossa kaikki uusi pääsee syntymään. Viime viikolla juuri eräässä yritystyöpajassa pohdimme sitä, miten luovuus, innovatiivisuus ja uuden luominen vaatii pysähtymistä: niinhän luontokin näin talvella tekee, ennen kuin taas uusi kasvu pääsee kunnolla vauhtiin.

Samalla, kun antaa asioiden syntyä, voi myös nauttia hyvästä kirjallisuudesta ja arvostaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat omia hengentuotteitaan saattaneet meidän muiden iloksi. Joskus olen sanonut, että suuri pelkoni on se, että maailmasta loppuu hyvät kirjat! (Onneksi toistaiseksi siitä ei ole ollut merkkejä, siinä määrin pitkä on omakin luettavaa-kirjalista.) Tämän aamun Savon Sanomissa oli juttu uudesta VaLas-kollektiivista, jonka perustaja Sari Peltoniemi toteaa otsikossa ”Kyllä tähän maailmaan kirjoja mahtuu”. No todellakin mahtuu!

Kirjat avaavat ikkunan itsen ulkopuolelle

Välillä on myös ihanaa lukea pitkään, hartaasti ja rakkaudella kirjoitettuja romaaneja, joissa jokainen lause on mietitty, harkittu ja seitsemään kertaan uudelleen kirjoitettu, ihastua lauseisiin ja siihen, miten joku onkin osannut sanoa jonkin asian niin kauniisti. Miten voin hetkessä loikata omasta elämästäni aivan toiseen maailmaan, antaa itsen jäädä taustalle ja vain sukeltaa tekstiin tai sen tapahtumiin toisiin ihmisiin ja ympäristöihin.

Sekä lukemalla, että kirjoittamalla voi myös reflektoida omaa kykyään ymmärtää maailmaa ja muita ihmisiä, samoin kuin omaa tietämättömyyttään. Minulle opiskelu, kirjoittaminen ja lukeminen on aina paluuta meille niin hyödylliseen, nöyrään ei-tietämisen tilaan, itsensä avaamista sille, mitä kirja minulle kertoo ja mikä siinä minua juuri tänään puhuttelee. Joskus tiedän, että pidin kirjasta, joskus, että en pitänyt, mutta läheskään aina en osaa (tai halua) muodostaa mielipidettä lainkaan, voin vain antaa tekstin laskeutua ja jäädä muhimaan (itse asiassa monet kirjoista, jotka tekevät suurimman vaikutuksen, ovat juuri tällaisia). Vähän niin kuin joogaharjoituksen savasanassa eli loppurentoutuksessa jätämme harjoituksen ja annamme sen vaikutusten laskeutua kehoon. Tätä kirjat ovat minulle.

Esa Saarinen kuvaa eräässä Filosofia ja systeemiajattelu-luennossaan (Ihanuuden filosofia 3/8, 2019) yhdysvaltalaisen kirjallisuuden professorin Harold Bloomin kirjan Lukemisen ylistys tärkeää havaintoa romaanikirjallisuuden tärkeydestä. Bloom toteaa kirjassaan (mielestäni aivan oikein), että koska ihmisillä on niin valtavia vaikeuksia tutustua toisiinsa ja todellisiin ihmisiin, romaanitaide tarjoaa mahdollisuuksia toisiin ihmisiin tutustumiseksi. Romaanin henkilöhahmo voi olla niin mukaansatempaavasti kuvattu, että tulee ikään kuin vahingossa tutustuneeksi kyseiseen henkilöhahmoon, ja onnistumme pääsemään itsemme ulkopuolelle.

Rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen yhdistää

Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa puhumme usein kirjallisuudesta. Jos olen lukenut kirjan, saatan laittaa ystävälle viestin: ”Oletko lukenut kirjan X? Minä en ymmärrä, miksi se päättyi niin.” Pitkään saatamme keskustella kirjasta ja siitä, mitä tunteita ja ajatuksia se meissä herätti. Jotain kertoo myös se, että toisen ystävän kanssa lenkillä lähes joka kerta puhe kääntyy kirjallisuuteen, nykyään parhaita somepostauksia ovat ne, joissa joku kertoo lukemastaan kirjasta ja miten hykerryttävää onkaan, jos joku kommentoi lukeneensa kirjan, joka on sinulla juuri kirjahyllyssä! Kirjan rakastajan pieniä iloja! Kerran vietimme myös yhden ystävän kanssa kirjoitusretriitin, jossa vuorokauden ajan annoimme itsellemme ja toisillemme kirjoitustehtäviä ja sitten luimme niitä ääneen. Voin kertoa, että oli huikea kokemus, kun välillä toisistamme tietämättä kirjoitimme lähes identtiset tarinat!

Charles Bukowskin Bluebird on ihanan sydämeen menevä runo siitä meidän sielumme sinisestä linnusta, asiasta, jota rakastamme ja vaalimme, joka saa meidät kokemaan, että olemme elossa (ja jonka häkin oven joskus laitamme kiinni). Kuuntele runo itsensä Bukowskin lukemana ja pohdi, mikä on sinun sydämen asiasi, sinun pieni sininen lintusi, joka saa oman sydämesi laulamaan? Kun tiedät sen, tee sitä, juuri tänään ja jokaisena päivänä!

Pakkasterveisin,

Hanna

PS. Kuitenkin mietit kirjavinkkiä, eli tässä se tulee :). Voisin luetella monta, mutta suosittelen tässä yhteydessä kuitenkin vuonna 2020 julkaistua Elina Tuovisen kirjaa Säröjen kauneus: Sisäisen tarinasi voima. Kirja on kauniisti kirjoitettua matka oman tarinamme äärelle ja haastaa meidät jokaisen miettimään sitä, miten tärkeää on löytää oma sininen lintumme ja palata sen luokse aina uudestaan.