Kiitos on vahva sana

Tiedäthän palautekyselyt: tiedät, että niihin olisi hyvä vastata ja ne ovat tärkeitä asioiden kehittämiseksi, mutta aina ne meinaa unohtua (teen sen huomenna, on paremmin aikaa). Niin käy kaikille. Toisaalta joskus on ihana antaa palautetta, etenkin silloin, kun haluaa kiittää jostain, tai toisaalta kehittää asioita vieläkin paremmaksi. Palautteen antaminen tuntuu hyvältä, mutta voi, kyllä monta kertaa tuntuu sen saaminenkin.

Tekipä työkseen tai harrastuksekseen mitä tahansa, aina joskus epäilyksen peikko istahtaa olkapäälle ja alkaa kuiskutella epämääräisiä juttujaan: et ole tarpeeksi sitä tai tätä, et riitä, voisit olla parempi, voisit osata enemmän, voisit panostaa vielä enemmän. Luulen, että näin on useimmilla meistä, ainakin joskus.

Joskus voit itse sanoa tuolle peikolle, että kuule, minä riitän ja olen ihan hyvä. Mutta joskus saatat myös saada aivan yllättäen kiitoksen tai palautetta, joka vaientaa tuon peikon ainakin hetkeksi: toisen ihmisen sanomana viesti saa suuremman voiman. Kun tajuaa, että on siis ainakin yksi ihminen, jolle se, mitä minä teen tai olen, on mahdollistanut jotain merkityksellistä.

Viime viikolla, keskellä tiiviin koulutus- ja valmennusvalmistelun, sain palautetta. Pyytämättä ja yllättäen, entisen pääministerin sanoin. Luin palautteen monta kertaa läpi, sanattomana ja roska silmässä. Tämä palaute on kirjoittajansa luvalla julkaistuna alla, täysin muokkaamattomana ja sellaisenaan, kuin sen sain.

Päätämme jokaisen joogatunnin aina kiitokseen. Kiitämme itseä ja omaa kehoa ja kiitämme kanssajoogeja yhteisestä harjoituksesta. Ylipäätään kiitämme niistä asioista, joista sillä hetkellä on aihetta olla kitollinen. Se on minusta tärkeä osa joogaharjoitusta ja oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta elämässä.

Kiitos Marjut!


Olen kahdesti ollut antamatta palautetta, koska halusin antaa sitä niin paljon. Hiljaisen Mielen asiakaskysely tuli, katsoin haluavani vastata siihen ajan kanssa ja hyvin – ja sitten en vastannut kumpaankaan lainkaan. Reilu vuosi sitten ennen ensimmäistäkään joogatuntia olisin kyllä suorittanut tämänkin tehokkaammin. Olisin tosin samalla ajatellut kuutta muuta asiaa, eikä varsinaista asiaa olisi ollut ollenkaan. Tässä ehkä on, piilotettuna turhaan löpinään ja yleiseen tarinankerrontaan.

Joogan alkeiskurssille tullessani olin tyytyväisenä aktiivisesti inhonnut ja vähän halveksinutkin joogaa. Vuotta myöhemmin suosittelen sitä kaikille. Olen tutkija, ja kivassa pienessä tiedemaailmassa olin lokeroinut joogan samaan hassusti kimaltelevaan palleroon vaihtoehtoishoitojen, yksisarvisten, kristallien ja vähän ehkä myös yläkoulun aerobictuntien kanssa. Ei, en halua kuulla yhdestäkään chackrasta ja ryhmäliikunta on maailman tapa kiduttaa muuten ihan onnellisia aikuisia ihmisiä. Olin aika vakuuttunut. Monella tapaa olen yhä, ainakin ryhmäliikunnasta.

Pienen tutkijan iloisessa tiedekuplassa muodostui kuitenkin aika iso ongelma. Aloin hajoilla ammattiini, eivätkä päässäni olevat työkalut auttaneet yhtään. Aiemmin rentouttanut juoksu tai koiraurheilu eivät suoristaneet laboratoriotyössä hankittua etukumaraa, auttaneet vinouteen tai kipeisiin ranteisiin. Tai alaselkään, jota en enää saanut suoraksi. Pipetointikäden olkapää oli näköjään pysyvästi toista edempänä. Tutkijan ajatusketju oli myös aina päällä. Mietin lenkkeillessänikin analysoimattomia tuloksia, tulevia koesarjoja ja muita kysymyksiä joita en koskaan tulisi yksin ratkaisemaan keskellä metsää.

Söpöjen koirakuvien voimalla uskottelin itselleni, että haluan harrastaa joogaa. Ilman pentu-Carmenia, tutun ja taitavan valokuvaajan kuvissa, olisi harrastaminen huvittavan todennäköisesti jäänyt aloittamatta. Kerroin itselleni, että en voi väittää olevani avoin tai utelias, jos en mene ja kokeile vaan tuomitsen etukäteen.

Erittäin harvoina kertoina olen yhden tunnin aikana muuttanut mieltäni niin täysin, mutta niin kivuttomasti. Inhoan muutosta, käyttäydyn maailmankuvaani muuttavia asioita kohti yleensä kuin väsynyt kolmivuotias jolta karkit on viety. Tässäkin tapauksessa kyllä makasin lattialla ja liikutin käsiäni melko suurieleisesti, mutta kiljuntaa ensimmäiseen joogatuntiini ei liittynyt.

Hiljaisen Mielen joogaan menen hengittämään. Useimmiten liikun samalla, tai nauran, joskus eksyn niin syvälle pääni sisälle että melkein itkettää, mutta oikeasti menen hengittämään. Joogatunnille menen myös olemaan ajattelematta, mikä on hämmentävää, koska tunnin jälkeen ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä.

Parasta on, että ei tarvitse välttämättä katsoa. Ei ole peilejä, eikä kaikkia liikkeitä tarvitse enää nähdä malliksi. Rakastan sitä, että voin vain kuunnella ja liikkua. Olla ajattelematta yhtään sitä mitä tapahtui äsken, tai mitä tulee seuraavaksi. Hengittää, kunnes tulee seuraava liike. Samalla ei tarvitse tehdä mitään, kukaan ei soita, kukaan ei kysy mitään, eikä tekeminen katkea yhteenkään merkkiääneen, ruudun vilkaisuun, vielä yhteen sähköpostiin tai ihan nopeaan kysymykseen joka oikeasti vaatisi kaksi tuntia aikaa mutta pitäisi ratkaista kahdessa minuutissa.

Rakastan sitä, että Hiljaisen Mielen tunnilla en ikinä ole parempi tai huonompi kuin joku muu. Sitä, että ei voi epäonnistua liikkumaan niin kuin oma keho pystyy, koska muuta tavoitetta ei ole. Sekin on parasta. Asennon ohje alkaa helpoimmasta versiosta johon oikeasti pystyn, sen sijaan että aloitettaisiin käsilläseisonnasta ja sitten kerrottaisiin kuinka me voimme yrittää, me jotka emme huonouttamme siihen kykene. Vaikka huoneessa on muita, jooga tuntuu hyvällä tavalla yksilölajilta. En ole vastuussa kenenkään muun suorituksesta ja saan tehdä juuri niin ja niin paljon, kuin minusta hyvältä tuntuu.  Tunnilla saa ohjeita ja neuvoja, korjauksia aina kun niitä tarvitsee (ja yliliikkuvien nivelten kanssa kyllä, niitä tarvitsee), mutta ei koskaan painostusta tekemään vaikeampaa tai enemmän. Vain paremmin ja turvallisemmin sen, mitä on tekemässä.

Noin vuoden tunnilla käytyäni huomasin joulun alla sunnuntaina salille lähtiessäni, että tuntui aivan siltä että olisin menossa ystävien luo kahville. Se helppo ja rento tunne, jossa tiedät olevasi tervetullut, eikä jännitä mitä tapahtuu. En tiedä kenenkään muun tunnilla käyvän nimeä, tai tuntenut heitä etukäteen. Monelle olen puhunut ehkä yhden virkkeen verran, ehkä en sitäkään. Silti tuntuu, että olen menossa viettämään yhdessä iltaa.

Hannalle, kiitos. Olen aivan varma, että vaikea vuosi olisi ilman tätä ollut tuhannesti vaikeampi. Oma ajatustapa ja ajatusmallit ovat muuttuneet hurjasti, vaikka kukaan ei oikeastaan yrittänyt niitä aktiivisesti mitenkään muuttaa. Enemmän ehkä opin, miten olen ajatellut ja tuntenut alunperinkin. Osaan nykyään pysähtyä, odottaa ja hengittää muuallakin kuin vuorilla tai erämaassa. Löysin puhtaasti vahingossa jotain, mistä en enää osaisi päästää irti ollenkaan. Lisäksi on toki kauhean kivaa että alaselkään ei koske, ja selälläni maatessa nykyään kumpikin lapa osuu lattiaan.

Marjut Köylijärvi